29.3.2016

Pääsiäisen suru

Torstaina töiden jälkeen lähdin junalla viettämään pääsiäistä Kotkaan. Suunnitelmissa oli yleistä rentoilua, ruokaa, elokuvaa, todella rauhalliset meiningit siis.

Lauantai-ilta sai surullisen käänteen, kun somessa alkoi levitä järkyttäviä kuvia palavasta kotikirkostamme. Pidin kuvia ensiksi vitsinä - olihan pääsiäisen kokkoilta - mutta kohta uutiset varmistivat asian todeksi. Ihana, kaunis puukirkkomme tuhoutui täysin tuhopolton seurauksena. Viimeistään video, jossa palava kellotapuli hävisi taistelulle liekkejä vastaan ja romahti maahan, sai kyyneleet virtaamaan.

En itsekään tajunnut, kuinka tärkeä kirkko minulle oli, ennen kuin näin liekkien tuhot. 


Rakennus oli kaunis, vanha puukirkko, jonka penkit huokailivat muistoja menneestä. Yksinkertainen, vaaleansävyinen sali, joka ei krumeluureja kaivannut. Komeat urut parvella (luulin pienenä, että urut soivat kun niihin puhalletaan. Niissähän oli hurjan isoja pillejä!), kirkonkellojen soitto kantautui jokea pitkin. Kesällä jokivarren ihanan vehreä hautausmaa, joka talvella muuttui kynttilämereksi. Kirkon punainen katto ja kellotapuli hallitsivat jokivarsimaisemaa, kirkko oli ehkä kaupungin kaunein rakennus. Minulle ainakin.

En ole mitenkään erityisen uskonnollinen, vaan kuulun kirkkoon lähinnä perinteen vuoksi. Rippikoulu oli teiniaikojen huippujuttuja (se ensimmäinen oikea ehtoollinen viineineen kaikkineen: pahaltahan se punkku maistui ja öylätti takertui kurkkuun, mutta se aikuismainen olo!). Joulun yökirkko oli aina yleiseltä tunnelmaltaan ihana, sali täynnä joulumielisiä ihmisiä. Kirkkohäät oli aina haaveissa - ainakin tähän asti. Halusin mennä naimisiin omassa, tutussa kirkossani. Ei sillä, naimisiin en ihan heti ole menossa, mutta silti tuntuu kuin olisin joutunut luopumaan jostakin tärkeästä. Siitä pikkutytön ajatuksesta.


Jos itselleni, kirkon satunnaiselle vierailijalle, menetys oli näin kova paikka, voin ainoastaan kuvitella kuinka hirvittävältä tuntuu ihmisestä, joka on saanut paikasta jotain enemmän: rauhaa, työn, vastauksia kysymyksiin, lohtua. En sure ainoastaan omaa menetystäni, vaan myös kaikkien niiden, jotka kirkosta jotain tärkeää löysivät. Lohdutetaan, että menetetyn kirkon tilalle rakennetaan uusi, mikä on varmasti ihan totta. Se ei vain tule olemaan itselleni sama asia, koska samanlaista tunnesidettä uuteen ei varmasti muodostu. Tuntuu myös ikävältä, että en ollut paikalla hyvästelemässä kirkkoa, kun se paloi. Vielä torstaina vilkaisin ulos keittiön ikkunasta, noteeraamatta sen kummemmin kauempana näkyvää punaista kattoa, ennen kuin lähdin junalle. Nyt kattoa ei enää näy, vaikka kuinka katse sitä ihmeissään hakee.

Jos jotain hyvää tapahtumasta voi keksiä, se on yhteisöllisyyden esiinnouseminen ihan uudella tavalla. Menetys oli selvästi koko kaupungin yhteinen, ja yhdessä ihmiset sitä surevat ja haluavat päästä eteenpäin. On ollut hienoa nähdä somessa toistensa tukeminen, surun ymmärtäminen. 


Hassua, kuinka yksi rakennus voi olla niin tärkeä.

Ensi kertaan

x Laura


P.s. Kuvat täältä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti